Kaikkihan lähti (ei lapasesta vaan) tassusta, josta murtui varvas viime keväänä. Kun vihdoin kesällä sain luvan juosta, olin oppinut semmoisen kolmijalkalaukan, joka muistutti niin paljon tavallista laukkaa, ettei mamma huomannut mitään. Valitettavasti mun selkälihakset huomasivat huijauksen erittäin hyvin – ne rupesivat jumittamaan ja kiukuttelemaan. Hihnalenkeillä mamma opetti mulle uuden sanan, "ravi", ja sitä se jaksoi jankuttaa aina pyöräteitä tallatessa. Ravasin kiltisti, juu, aina kun mamma katsoi, mutta heitin kipsilaukalle heti, kun sen silmä vältti.
Paukkupakkaskeleillä kävi sitten niin, etten enää halunnut lähteä iltalenkille ollenkaan, vaan käperryin sohvalle villaviltin alle. Sieltä yritin sanoa mammalle, etten voi lähteä, koska selkään sattuu, mutta mamma vain selitti isännälle jotain seitsemänvuotiaasta setämiehestä ja mukavuudenhalusta. Ei sillä aina ihan kirkkaana tuo kuuppa säteile. Lamppu alkoi hitaasti kirkastua, kun rupesin agilityssa kiertämään hyppyesteet. Vihdoin mamma hokasi, että nyt ei oo kaikki kohdallaan Hurri-pojan elämässä. Se tilasi mulle hieronta-ajan Suvilta, ja silloin tiesin, että nyt alkaa homma pelittää. Suvi hieroi mua ammattitaitoisin ottein, ja jos lupaatte, ettette kerro kenellekään, niin paljastan, että itku pääsi siinä käsittelyssä ekalla kerralla. Niin jumissa ja kipeänä oli selkä, että oli pakko vähän uikuttaa ääneen. Toisella kerralla oli jo helpompaa, ja kolmannella kerralla en itkenyt yhtään. Mamma käytti mut varmuuden vuoksi jossain kuvissakin, joista en tiedä mitään muuta kuin sen, että jättikokoisia oranssinvärisiä myyriä ja hiiriä lenteli mun pääni yläpuolella, mutta en saanut niitä kiinni, koska maailma pyöri liikaa.
Nyt mua ei pidättele lenkeiltä mikään, kirmailen taas korvat lepattaen niin kun ennenkin, vaikka hihnakävelyssä meillä onkin joka päivä ravit. Mamma vahtii silmä kovana, että meno pysyy ravina. Hyvä, että vahtii. Vanhasta muistista meinaan aina heittää kipsilaukalle, mutta selkäkipua en todellakaan halua enää takaisin, joten ravataan vaan. Agility pitää kuulemma kisamielessä jättää ainakin toistaiseksi tauolle. Pikkuisen voidaan sentään radalla höntsäillä, mutta täyttä laukkaa en saa mennä, koska kipsilaukka….you know.
Puhumista harjoittelen edelleen.
Katson mammaa silmiin, juttelen, vaihtelen äänensävyä ja artikuloin taitavasti,
mutta se vain nauraa mulle. Välillä mietin, että onko sillä kaikki nappulat
kupissa, mutta ei sen niin väliä. Kesä tulee ja selkä toimii – ja elämä maistuu
ihanasti kanankakalta, jota mamma ripotteli meille erikoisherkuksi tuonne pihan
kukkapenkkeihin!
Hurri
