Ikkunakyylän helpompi elämä

Tsaukki, kamut. Meikämandoliini on lomautettu. Ikkunakyylän päiväduuni on ohi, kaput ja förbi. Ensin se harmitti ihan vietävästi, kun mietin kaikkia niitä uroksia, jotka ruikkivat mielin määrin pitkin meidän reviirin reunoja. Kuka niitä nyt häätää? Meillä oli Hipun kanssa nimittäin aika kova duuni kaikkien tunkeilijoiden pelottelussa. Käsittääkseni mulle annettiin koko talo vahdittavaksi mamman ja isännän töiden ajaksi, joten pienen koiran on tehtävä, mitä pienen koiran on tehtävä.

Mamma ei jostain syystä kuitenkaan ollut kauhean tyytyväinen mun työpanokseen (se ei tajua, miltä kaikelta me sitä Hipun kanssa suojeltiin!!), koska se joutui mielestään kuskaamaan mattoja pesulaan liian usein. Se ei ymmärrä, että jonkun pitää suorittaa vastamerkkaus maton reunaan, jos ohikulkeva machouros merkkailee meidän reviiriä! No, niitä machouroksia meni kieltämättä aika usein. Ja meiksikin joutui tiristämään parastaan. Yhtenä päivänä se tiristys olikin sitten mammalle viimeinen pisara: Tää poika sai kenkää vahtihommista.

Nykyään mä lepäilen päivät päivähoidossa. Se tarkoittaa yläkerran yhtä ja puolta huonetta, joista en näe ulos (koska ikkuna on niin korkealla). Oikeastaan se on aika mukavaa. Mulla on siellä niin sanotut kissanpäivät. On pehmeä sänky, vesikuppi ja ihan oma rauha. Mikäs siinä, meneehän ne päivät näinkin. Enkä enää stressaa niistä machouroksistakaan: poissa silmistä, poissa mielestä.

Mamma on nykyään joka päivä ihan fiiliksissä, kun se tulee töistä: ”Hyvä poika! Mahtava poika! Ei pissaa missään!” No haloo! What`s the point? En kai mä nyt huvikseni siellä alakerrassa merkkaillut - sehän kuului työnkuvaan ja ikkunakyylän peruskoulutukseen. Mutta mammalla nyt ei olekaan ihan kaikki omenat korissa, muuten se on kyllä ihan hyvä tyyppi.

Chillii viikkoo kaikille teille, jotka on vapautettu vahtihommista - ja tsemppiä ikkunakyylille!

t. Hurri the Päivähoitopoika

Terveisiä marjapuskista!

Kesä on kyllä mun lempivuodenaika, kun välipalaa on tarjolla joka mutkassa ja pusikossa. Olen syönyt metsämansikoita, mustikoita, vadelmia, punaisia viinimarjoja, mustia viinimarjoja, puolukoita ja nyt viimeisimpänä löytönäni pihlajanmarjoja. Mamma luuli, että haistelen kuono maassa pihalla naapurin kissan tassun jälkiä, eikä se hoksannut ollenkaan, että mullahan oli välipalan metsästys siinä menossa. Lenkillä se sitten ihmetteli, kun oranssinpilkullista pötköä pukkaa peräpäästä….

Kesällä olin muuten kivassa hoitopaikassa viikon: Siellä ymmärrettiin koiran tarpeiden päälle! Yhtenäkin aamuna mulle oli katettu aamiainen oikein terassin pöydän ääreen, herkkuvoileivät ja kaikki. Kahvikuppikin siinä oli vieressä, mutta ne ei tainneet muistaa, että koirat ei juo kahvia.  Mutta oli possunkorvaa ja saparoa välipalaksi ja pallonheittoa joka päivä. Mamman mielestä olin kotiin palatessa hiukkasen punkero, ja siitä olin kovin ylpeä.

Yhtä asiaa tässä kesässä ihmettelen: Miksi pihapalvelun taso on laskenut viime kesästä? Viime kesänä aamun kohokohta oli käydä tarkistamassa, onko uusia tomaatteja kypsynyt. Ja olihan niitä – melkein joka aamu pari uutta! Mammalla kesti vähän aikaa tajuta, mihin ne punaiset herkkupallerot aina katosivat. Nyt se ei sitten istuttanut yhtään tomaattia. En tajua.

Luumujen kypsymistä tässä odottelen kuono pitkällä, joten maiskis ja morjens, kaverit!

t. Hurri    

Joka päivä ravit

Morjens kamut, pitkästä aikaa! Nyt oli kuulkaas lähellä, ettei meiksi oppinut puhumaan ihmisten kieltä ihan oikeasti. Olis ollut meinaan tarvetta sille. Mamma kun ei millään ymmärtänyt, että tämmoisen pienen, mutta sitkeän terrierin selkä voi olla niin kipeä, ettei lenkille pysty lähtemään.

Kaikkihan lähti (ei lapasesta vaan) tassusta, josta murtui varvas viime keväänä. Kun vihdoin kesällä sain luvan juosta, olin oppinut semmoisen kolmijalkalaukan, joka muistutti niin paljon tavallista laukkaa, ettei mamma huomannut mitään. Valitettavasti mun selkälihakset huomasivat huijauksen erittäin hyvin – ne rupesivat jumittamaan ja kiukuttelemaan. Hihnalenkeillä mamma opetti mulle uuden sanan, "ravi", ja sitä se jaksoi jankuttaa aina pyöräteitä tallatessa. Ravasin kiltisti, juu, aina kun mamma katsoi, mutta heitin kipsilaukalle heti, kun sen silmä vältti.

Paukkupakkaskeleillä kävi sitten niin, etten enää halunnut lähteä iltalenkille ollenkaan, vaan käperryin sohvalle villaviltin alle. Sieltä yritin sanoa mammalle, etten voi lähteä, koska selkään sattuu, mutta mamma vain selitti isännälle jotain seitsemänvuotiaasta setämiehestä ja mukavuudenhalusta. Ei sillä aina ihan kirkkaana tuo kuuppa säteile. Lamppu alkoi hitaasti kirkastua, kun rupesin agilityssa kiertämään hyppyesteet. Vihdoin mamma hokasi, että nyt ei oo kaikki kohdallaan Hurri-pojan elämässä. Se tilasi mulle hieronta-ajan Suvilta, ja silloin tiesin, että nyt alkaa homma pelittää. Suvi hieroi mua ammattitaitoisin ottein, ja jos lupaatte, ettette kerro kenellekään, niin paljastan, että itku pääsi siinä käsittelyssä ekalla kerralla. Niin jumissa ja kipeänä oli selkä, että oli pakko vähän uikuttaa ääneen. Toisella kerralla oli jo helpompaa, ja kolmannella kerralla en itkenyt yhtään. Mamma käytti mut varmuuden vuoksi jossain kuvissakin, joista en tiedä mitään muuta kuin sen, että jättikokoisia oranssinvärisiä myyriä ja hiiriä lenteli mun pääni yläpuolella, mutta en saanut niitä kiinni, koska maailma pyöri liikaa.  

Nyt mua ei pidättele lenkeiltä mikään, kirmailen taas korvat lepattaen niin kun ennenkin, vaikka hihnakävelyssä meillä onkin joka päivä ravit. Mamma vahtii silmä kovana, että meno pysyy ravina. Hyvä, että vahtii. Vanhasta muistista meinaan aina heittää kipsilaukalle, mutta selkäkipua en todellakaan halua enää takaisin, joten ravataan vaan. Agility pitää kuulemma kisamielessä jättää ainakin toistaiseksi tauolle. Pikkuisen voidaan sentään radalla höntsäillä, mutta täyttä laukkaa en saa mennä, koska kipsilaukka….you know.

Puhumista harjoittelen edelleen. Katson mammaa silmiin, juttelen, vaihtelen äänensävyä ja artikuloin taitavasti, mutta se vain nauraa mulle. Välillä mietin, että onko sillä kaikki nappulat kupissa, mutta ei sen niin väliä. Kesä tulee ja selkä toimii – ja elämä maistuu ihanasti kanankakalta, jota mamma ripotteli meille erikoisherkuksi tuonne pihan kukkapenkkeihin!

Iloisin terveisin,

Hurri