Tsaukki, kamut. Meikämandoliini on
lomautettu. Ikkunakyylän päiväduuni on ohi, kaput ja förbi. Ensin se harmitti
ihan vietävästi, kun mietin kaikkia niitä uroksia, jotka ruikkivat mielin määrin
pitkin meidän reviirin reunoja. Kuka niitä nyt häätää? Meillä oli Hipun kanssa
nimittäin aika kova duuni kaikkien tunkeilijoiden pelottelussa. Käsittääkseni
mulle annettiin koko talo vahdittavaksi mamman ja isännän töiden ajaksi, joten
pienen koiran on tehtävä, mitä pienen koiran on tehtävä.
Mamma ei jostain syystä kuitenkaan
ollut kauhean tyytyväinen mun työpanokseen (se ei tajua, miltä kaikelta me sitä
Hipun kanssa suojeltiin!!), koska se joutui mielestään kuskaamaan mattoja
pesulaan liian usein. Se ei ymmärrä, että jonkun pitää suorittaa vastamerkkaus
maton reunaan, jos ohikulkeva machouros merkkailee meidän reviiriä! No, niitä
machouroksia meni kieltämättä aika usein. Ja meiksikin joutui tiristämään
parastaan. Yhtenä päivänä se tiristys olikin sitten mammalle viimeinen pisara:
Tää poika sai kenkää vahtihommista.
Nykyään mä lepäilen päivät
päivähoidossa. Se tarkoittaa yläkerran yhtä ja puolta huonetta, joista en näe
ulos (koska ikkuna on niin korkealla). Oikeastaan se on aika mukavaa. Mulla on
siellä niin sanotut kissanpäivät. On pehmeä sänky, vesikuppi ja ihan oma rauha.
Mikäs siinä, meneehän ne päivät näinkin. Enkä enää stressaa niistä
machouroksistakaan: poissa silmistä, poissa mielestä.
Mamma on nykyään joka päivä ihan
fiiliksissä, kun se tulee töistä: ”Hyvä poika! Mahtava poika! Ei pissaa
missään!” No haloo! What`s the point? En kai mä nyt huvikseni siellä
alakerrassa merkkaillut - sehän kuului työnkuvaan ja ikkunakyylän
peruskoulutukseen. Mutta mammalla nyt ei olekaan ihan kaikki omenat korissa, muuten se on kyllä ihan hyvä tyyppi. 
Chillii viikkoo kaikille teille,
jotka on vapautettu vahtihommista - ja tsemppiä ikkunakyylille!
t. Hurri the Päivähoitopoika
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti