Hurrin seikkailut

Terkut Suomen ahneimmalta luppakorvalta!

Paitsi että en ole ahne, vaan nero. Mamman mielestä olen ahne, mutta Hipun mielestä ihan puhdas nero. Löydän syötävää sieltäkin, mistä kaikki muut ovat lakanneet etsimästä.

Kesällä oltiin yhden mamman ystävän mökillä. Raavin ja nuuhkutin siellä tuvassa kirjahyllyn sokkelia aivan vimmatusti. Isäntäväki ihmetteli, että mikä minua oikein vaivaa. Mamma totesi lakonisesti, että kirjahyllyn takana on taatusti ruokaa. No ei voi olla, sanoi isäntäväki, koska heillä oli itselläänkin koira. Mamma sanoi, että kannattaa nyt kuitenkin tarkistaa, jos haluaa pitää tuon sokkelin. Ja tadaa! Kirjahyllyn takana oli cashewpähkinä – eli syötävää! Tätä jäbäleissonia ei nimittäin huijata.

Tänään mentiin taas kerran jäälle lenkkeilemään, kuten aika monena päivänä tänä vuonna. Yksi kiva setä tuli siihen meidän kanssa juttelemaan ja rapsuttelemaan. Setä kysyi, että voiko näitä tämmöisiä terriereitä pitää tosiaan irti. Mamma siihen ylpeänä, että toki voi. Hyvin tottelevat. Ja jotakuinkin siinä mamman viimeisen tavuin kohdalla meikäpoika sai vainun herkkuateriasta! Mamma ja setä näkivät vain valkoruskean viivan, joka loittoni taivaanrantaan. Kuulin kyllä kutsuhuudot, mutta haloo: tärkeysjärjestys! Siinä Ruoka on aina ykkönen ja mamma heti hyvänä kakkosena. Kohteessa oli pilkkimiesten mulle jättämä valmiiksi katettu ateria: pikkukaloja ja kalan perskeitä sievässä läjässä – olisihan se nyt ollut synti ja häpeä jättää tuommoinen syömättä (ja päällä kierimättä).

Joku viikko sitten pettämätön herkkuvainuni bongasi ihan tästä lähimetsästä elämäni saaliin: peuran raadon, jossa oli veristä lihaa luiden päällä, vaikka muille jakaa – tai siis ei ollut. Koska en periaatteesta jaa saaliitani. No, korkeintaan Hipun kanssa vähän. Juuri, kun pääsin oikein peuran makuun kiinni, mammapahus tuli keskeyttämään ihanat herkutteluöverit ja retuutti meikämandoliinin narun päässä kotiin. Mihin tämmöisestä vääryydestä voi ilmoittaa? Nälkäisten Pikkukoirien Tuki Ry? Riutuvien Russeleitten Ry?

Pakko on pienen koiran yrittää itse saalistaa henkensä pitimiksi. Mamma korjaa, että en ole pieni koira, vaan paksu koira, mutta en kuuntele tuommoisia. Ja mistä mulle tulikin semmoinen sanonta juuri nyt mieleen, että ”semmoinen koira kuin on emäntä”…? Sitä en tietenkään sano, etten vain joudu nälkäkuurille. Mutta nyt narahti jääkaapin ovi – se on moro!       

t. Hurri