Imetyksen Karvainen Tuki

Halibatsuijaa, kamuset!

Joskus sitä pikkuisen hämmästyy itsekin, mihin kaikkeen tämmöinen hurmurikoira oikein joutuu. Saattaa esimerkiksi rakastua ihan yhtäkkiä semmoiseen pieneen kääröön, jollaista ei ole ennen nähnytkään.

Katsokaas kun hiihtolomalla mun ihmissisko tuli meille melko uunituoreen pentunsa kanssa (ihmispentuja sanotaan kuulemma vauvoiksi). No, meikämandoliinihan oli ihan sulaa kinkunrasvaa ja osallistui hoitamiseen niin antaumuksella, että mamma nimesi mut oikein Imetyksen Karvaiseksi Tueksi. Aina, kun vauva rupesi syömään, meikä asettui siihen vahtimaan, ettei kukaan häiritse toimitusta. Kun toimitus oli ohi, meiksi asettui imetystyynyn sisälle käppyrälle lämmittämään sitä tyynyä seuraavaa kertaa varten. Ja jos lattialle lipsahti vähän puklausta, Hurrin siivouspartio oli tikkana paikalla! 

Hiihtoloma oli siis tällä kertaa aika rankkaa aikaa, koska koko ajan piti valvoa ja hoitaa sitä pikkuista. Olisin halunnut kauheasti nuolaista sitä naamasta, mutta lupaa ei herunut. Kovasti sain kyllä kehuja, kun olin niin skarppina sen imetyksen kanssa, ja muutenkin. Kertaakaan en napannut suuhuni vauvan tavaroita, vaikka yleensä tavarat suussa kirmailu on just mun ykkösduuni. Välillä se vauva vingahteli iloisesti, ja olin selvästi kuulevinani, että “Hurri, pese mun naama”, mutta skarppasin hulluna ja pysyttelin siinä vieressä ihan muina uroksina. Veikkaan, että meistä tulee vielä hyvät kaverit, kunhan se pentu (tai siis vauva) vähän kasvaa.

Muutenkin olen tässä viime aikoina hämmästyttänyt mammaa viisaudellani. Se raukka on aina luullut, että olen joku huoleton hömelö, jonka korvien välissä käy vain tuuli, mutta kenenköhän korvien välissä se tuuli oikein ujeltaa…. Mulla on nimittäin mamman mielestä erityinen kyky erottaa suojakeli muista keleistä. Hah. Ihan kuin se olisi jotenkin vaikeaa! Metsälenkeillä kirmailen yleensä sinne tänne aarteita etsimässä, mutta suojakelillä asetun mamman pohkeen viereen ja luon siihen semmoisen kultapoikakatseen, että sen on pakko heittää mulle lumipallo. Tänään viimeksi mamma ihmetteli oikein ääneen, että mistä koira voi lumipallokelin tietää. No pöh. Eikö ihmisillä muka ole minkäänlaista tassutuntumaa?

Nyt mun tassutuntuma sanoo, että jo riittää näppäily.

Se on moro ja kepeää kevättä - pus!

t. Hurri the Babysitter