Terkut Suomen ahneimmalta luppakorvalta!

Paitsi että en ole ahne, vaan nero. Mamman mielestä olen ahne, mutta Hipun mielestä ihan puhdas nero. Löydän syötävää sieltäkin, mistä kaikki muut ovat lakanneet etsimästä.

Kesällä oltiin yhden mamman ystävän mökillä. Raavin ja nuuhkutin siellä tuvassa kirjahyllyn sokkelia aivan vimmatusti. Isäntäväki ihmetteli, että mikä minua oikein vaivaa. Mamma totesi lakonisesti, että kirjahyllyn takana on taatusti ruokaa. No ei voi olla, sanoi isäntäväki, koska heillä oli itselläänkin koira. Mamma sanoi, että kannattaa nyt kuitenkin tarkistaa, jos haluaa pitää tuon sokkelin. Ja tadaa! Kirjahyllyn takana oli cashewpähkinä – eli syötävää! Tätä jäbäleissonia ei nimittäin huijata.

Tänään mentiin taas kerran jäälle lenkkeilemään, kuten aika monena päivänä tänä vuonna. Yksi kiva setä tuli siihen meidän kanssa juttelemaan ja rapsuttelemaan. Setä kysyi, että voiko näitä tämmöisiä terriereitä pitää tosiaan irti. Mamma siihen ylpeänä, että toki voi. Hyvin tottelevat. Ja jotakuinkin siinä mamman viimeisen tavuin kohdalla meikäpoika sai vainun herkkuateriasta! Mamma ja setä näkivät vain valkoruskean viivan, joka loittoni taivaanrantaan. Kuulin kyllä kutsuhuudot, mutta haloo: tärkeysjärjestys! Siinä Ruoka on aina ykkönen ja mamma heti hyvänä kakkosena. Kohteessa oli pilkkimiesten mulle jättämä valmiiksi katettu ateria: pikkukaloja ja kalan perskeitä sievässä läjässä – olisihan se nyt ollut synti ja häpeä jättää tuommoinen syömättä (ja päällä kierimättä).

Joku viikko sitten pettämätön herkkuvainuni bongasi ihan tästä lähimetsästä elämäni saaliin: peuran raadon, jossa oli veristä lihaa luiden päällä, vaikka muille jakaa – tai siis ei ollut. Koska en periaatteesta jaa saaliitani. No, korkeintaan Hipun kanssa vähän. Juuri, kun pääsin oikein peuran makuun kiinni, mammapahus tuli keskeyttämään ihanat herkutteluöverit ja retuutti meikämandoliinin narun päässä kotiin. Mihin tämmöisestä vääryydestä voi ilmoittaa? Nälkäisten Pikkukoirien Tuki Ry? Riutuvien Russeleitten Ry?

Pakko on pienen koiran yrittää itse saalistaa henkensä pitimiksi. Mamma korjaa, että en ole pieni koira, vaan paksu koira, mutta en kuuntele tuommoisia. Ja mistä mulle tulikin semmoinen sanonta juuri nyt mieleen, että ”semmoinen koira kuin on emäntä”…? Sitä en tietenkään sano, etten vain joudu nälkäkuurille. Mutta nyt narahti jääkaapin ovi – se on moro!       

t. Hurri     

Imetyksen Karvainen Tuki

Halibatsuijaa, kamuset!

Joskus sitä pikkuisen hämmästyy itsekin, mihin kaikkeen tämmöinen hurmurikoira oikein joutuu. Saattaa esimerkiksi rakastua ihan yhtäkkiä semmoiseen pieneen kääröön, jollaista ei ole ennen nähnytkään.

Katsokaas kun hiihtolomalla mun ihmissisko tuli meille melko uunituoreen pentunsa kanssa (ihmispentuja sanotaan kuulemma vauvoiksi). No, meikämandoliinihan oli ihan sulaa kinkunrasvaa ja osallistui hoitamiseen niin antaumuksella, että mamma nimesi mut oikein Imetyksen Karvaiseksi Tueksi. Aina, kun vauva rupesi syömään, meikä asettui siihen vahtimaan, ettei kukaan häiritse toimitusta. Kun toimitus oli ohi, meiksi asettui imetystyynyn sisälle käppyrälle lämmittämään sitä tyynyä seuraavaa kertaa varten. Ja jos lattialle lipsahti vähän puklausta, Hurrin siivouspartio oli tikkana paikalla! 

Hiihtoloma oli siis tällä kertaa aika rankkaa aikaa, koska koko ajan piti valvoa ja hoitaa sitä pikkuista. Olisin halunnut kauheasti nuolaista sitä naamasta, mutta lupaa ei herunut. Kovasti sain kyllä kehuja, kun olin niin skarppina sen imetyksen kanssa, ja muutenkin. Kertaakaan en napannut suuhuni vauvan tavaroita, vaikka yleensä tavarat suussa kirmailu on just mun ykkösduuni. Välillä se vauva vingahteli iloisesti, ja olin selvästi kuulevinani, että “Hurri, pese mun naama”, mutta skarppasin hulluna ja pysyttelin siinä vieressä ihan muina uroksina. Veikkaan, että meistä tulee vielä hyvät kaverit, kunhan se pentu (tai siis vauva) vähän kasvaa.

Muutenkin olen tässä viime aikoina hämmästyttänyt mammaa viisaudellani. Se raukka on aina luullut, että olen joku huoleton hömelö, jonka korvien välissä käy vain tuuli, mutta kenenköhän korvien välissä se tuuli oikein ujeltaa…. Mulla on nimittäin mamman mielestä erityinen kyky erottaa suojakeli muista keleistä. Hah. Ihan kuin se olisi jotenkin vaikeaa! Metsälenkeillä kirmailen yleensä sinne tänne aarteita etsimässä, mutta suojakelillä asetun mamman pohkeen viereen ja luon siihen semmoisen kultapoikakatseen, että sen on pakko heittää mulle lumipallo. Tänään viimeksi mamma ihmetteli oikein ääneen, että mistä koira voi lumipallokelin tietää. No pöh. Eikö ihmisillä muka ole minkäänlaista tassutuntumaa?

Nyt mun tassutuntuma sanoo, että jo riittää näppäily.

Se on moro ja kepeää kevättä - pus!

t. Hurri the Babysitter

Ikkunakyylän helpompi elämä

Tsaukki, kamut. Meikämandoliini on lomautettu. Ikkunakyylän päiväduuni on ohi, kaput ja förbi. Ensin se harmitti ihan vietävästi, kun mietin kaikkia niitä uroksia, jotka ruikkivat mielin määrin pitkin meidän reviirin reunoja. Kuka niitä nyt häätää? Meillä oli Hipun kanssa nimittäin aika kova duuni kaikkien tunkeilijoiden pelottelussa. Käsittääkseni mulle annettiin koko talo vahdittavaksi mamman ja isännän töiden ajaksi, joten pienen koiran on tehtävä, mitä pienen koiran on tehtävä.

Mamma ei jostain syystä kuitenkaan ollut kauhean tyytyväinen mun työpanokseen (se ei tajua, miltä kaikelta me sitä Hipun kanssa suojeltiin!!), koska se joutui mielestään kuskaamaan mattoja pesulaan liian usein. Se ei ymmärrä, että jonkun pitää suorittaa vastamerkkaus maton reunaan, jos ohikulkeva machouros merkkailee meidän reviiriä! No, niitä machouroksia meni kieltämättä aika usein. Ja meiksikin joutui tiristämään parastaan. Yhtenä päivänä se tiristys olikin sitten mammalle viimeinen pisara: Tää poika sai kenkää vahtihommista.

Nykyään mä lepäilen päivät päivähoidossa. Se tarkoittaa yläkerran yhtä ja puolta huonetta, joista en näe ulos (koska ikkuna on niin korkealla). Oikeastaan se on aika mukavaa. Mulla on siellä niin sanotut kissanpäivät. On pehmeä sänky, vesikuppi ja ihan oma rauha. Mikäs siinä, meneehän ne päivät näinkin. Enkä enää stressaa niistä machouroksistakaan: poissa silmistä, poissa mielestä.

Mamma on nykyään joka päivä ihan fiiliksissä, kun se tulee töistä: ”Hyvä poika! Mahtava poika! Ei pissaa missään!” No haloo! What`s the point? En kai mä nyt huvikseni siellä alakerrassa merkkaillut - sehän kuului työnkuvaan ja ikkunakyylän peruskoulutukseen. Mutta mammalla nyt ei olekaan ihan kaikki omenat korissa, muuten se on kyllä ihan hyvä tyyppi.

Chillii viikkoo kaikille teille, jotka on vapautettu vahtihommista - ja tsemppiä ikkunakyylille!

t. Hurri the Päivähoitopoika

Terveisiä marjapuskista!

Kesä on kyllä mun lempivuodenaika, kun välipalaa on tarjolla joka mutkassa ja pusikossa. Olen syönyt metsämansikoita, mustikoita, vadelmia, punaisia viinimarjoja, mustia viinimarjoja, puolukoita ja nyt viimeisimpänä löytönäni pihlajanmarjoja. Mamma luuli, että haistelen kuono maassa pihalla naapurin kissan tassun jälkiä, eikä se hoksannut ollenkaan, että mullahan oli välipalan metsästys siinä menossa. Lenkillä se sitten ihmetteli, kun oranssinpilkullista pötköä pukkaa peräpäästä….

Kesällä olin muuten kivassa hoitopaikassa viikon: Siellä ymmärrettiin koiran tarpeiden päälle! Yhtenäkin aamuna mulle oli katettu aamiainen oikein terassin pöydän ääreen, herkkuvoileivät ja kaikki. Kahvikuppikin siinä oli vieressä, mutta ne ei tainneet muistaa, että koirat ei juo kahvia.  Mutta oli possunkorvaa ja saparoa välipalaksi ja pallonheittoa joka päivä. Mamman mielestä olin kotiin palatessa hiukkasen punkero, ja siitä olin kovin ylpeä.

Yhtä asiaa tässä kesässä ihmettelen: Miksi pihapalvelun taso on laskenut viime kesästä? Viime kesänä aamun kohokohta oli käydä tarkistamassa, onko uusia tomaatteja kypsynyt. Ja olihan niitä – melkein joka aamu pari uutta! Mammalla kesti vähän aikaa tajuta, mihin ne punaiset herkkupallerot aina katosivat. Nyt se ei sitten istuttanut yhtään tomaattia. En tajua.

Luumujen kypsymistä tässä odottelen kuono pitkällä, joten maiskis ja morjens, kaverit!

t. Hurri    

Joka päivä ravit

Morjens kamut, pitkästä aikaa! Nyt oli kuulkaas lähellä, ettei meiksi oppinut puhumaan ihmisten kieltä ihan oikeasti. Olis ollut meinaan tarvetta sille. Mamma kun ei millään ymmärtänyt, että tämmoisen pienen, mutta sitkeän terrierin selkä voi olla niin kipeä, ettei lenkille pysty lähtemään.

Kaikkihan lähti (ei lapasesta vaan) tassusta, josta murtui varvas viime keväänä. Kun vihdoin kesällä sain luvan juosta, olin oppinut semmoisen kolmijalkalaukan, joka muistutti niin paljon tavallista laukkaa, ettei mamma huomannut mitään. Valitettavasti mun selkälihakset huomasivat huijauksen erittäin hyvin – ne rupesivat jumittamaan ja kiukuttelemaan. Hihnalenkeillä mamma opetti mulle uuden sanan, "ravi", ja sitä se jaksoi jankuttaa aina pyöräteitä tallatessa. Ravasin kiltisti, juu, aina kun mamma katsoi, mutta heitin kipsilaukalle heti, kun sen silmä vältti.

Paukkupakkaskeleillä kävi sitten niin, etten enää halunnut lähteä iltalenkille ollenkaan, vaan käperryin sohvalle villaviltin alle. Sieltä yritin sanoa mammalle, etten voi lähteä, koska selkään sattuu, mutta mamma vain selitti isännälle jotain seitsemänvuotiaasta setämiehestä ja mukavuudenhalusta. Ei sillä aina ihan kirkkaana tuo kuuppa säteile. Lamppu alkoi hitaasti kirkastua, kun rupesin agilityssa kiertämään hyppyesteet. Vihdoin mamma hokasi, että nyt ei oo kaikki kohdallaan Hurri-pojan elämässä. Se tilasi mulle hieronta-ajan Suvilta, ja silloin tiesin, että nyt alkaa homma pelittää. Suvi hieroi mua ammattitaitoisin ottein, ja jos lupaatte, ettette kerro kenellekään, niin paljastan, että itku pääsi siinä käsittelyssä ekalla kerralla. Niin jumissa ja kipeänä oli selkä, että oli pakko vähän uikuttaa ääneen. Toisella kerralla oli jo helpompaa, ja kolmannella kerralla en itkenyt yhtään. Mamma käytti mut varmuuden vuoksi jossain kuvissakin, joista en tiedä mitään muuta kuin sen, että jättikokoisia oranssinvärisiä myyriä ja hiiriä lenteli mun pääni yläpuolella, mutta en saanut niitä kiinni, koska maailma pyöri liikaa.  

Nyt mua ei pidättele lenkeiltä mikään, kirmailen taas korvat lepattaen niin kun ennenkin, vaikka hihnakävelyssä meillä onkin joka päivä ravit. Mamma vahtii silmä kovana, että meno pysyy ravina. Hyvä, että vahtii. Vanhasta muistista meinaan aina heittää kipsilaukalle, mutta selkäkipua en todellakaan halua enää takaisin, joten ravataan vaan. Agility pitää kuulemma kisamielessä jättää ainakin toistaiseksi tauolle. Pikkuisen voidaan sentään radalla höntsäillä, mutta täyttä laukkaa en saa mennä, koska kipsilaukka….you know.

Puhumista harjoittelen edelleen. Katson mammaa silmiin, juttelen, vaihtelen äänensävyä ja artikuloin taitavasti, mutta se vain nauraa mulle. Välillä mietin, että onko sillä kaikki nappulat kupissa, mutta ei sen niin väliä. Kesä tulee ja selkä toimii – ja elämä maistuu ihanasti kanankakalta, jota mamma ripotteli meille erikoisherkuksi tuonne pihan kukkapenkkeihin!

Iloisin terveisin,

Hurri

Elämä maistuu

Hej på deere kamut!

Luumunkivi sentään, miten elämä maistuukin nyt, kun on saanut taas kaikki neljä tassua käyttöönsä! Vaikka ei se pakkolepo ihan hukkaan mennyt, koska siinä tassu paketissa kököttäessä mun isojen korvien välissä välähti mieletön oivallus: elämän tarkoitus on etsiä syötävää – aina ja kaikkialta. Aionkin anoa, että mun kennelnimi Raaw Head Hunter muutetaan muotoon Raaw Food Hunter. Olen siinä nimittäin melko taitava. Olen tänä kesänä löytänyt seuraavanlaisia herkkuja:

1. myyriä
2. ihmisen kakkaa
3. metsämansikoita
4. naapurin puutarhamansikoita
5. naapurin kirsikoita
6. mustikoita
7. vadelmia
8. punaisia viinimarjoja
9. luumuja
10. kalan perkeitä rannasta

 Harmi vain, että olen saanut myyriä niin vähän kiinni. Joskus me ollaan oikea pieni kaivuriketju, kun myyrä kaivaa pakoreittiä, minä kaivan myyrää ja mamma kaivaa minua maan alta. Heh. Tuo numero kakkonen oli muuten yksi löytöjen löytö. Harvoin onnistuu löytämään niin isoa läjää kerralla. Siitä meikämandoliini vain joutui maksamaan kovan hinnan…. Kotona mamma hinkkasi korvat, kirsun, kuonon ja kaikki pään karvat koirashampoolla, sitten se pesi vielä hampaat ja kielen koirien hammastahnalla (mikä oli ihan jees, koska se maistuu pekonilta). Sitten sain huokaista. Mutta en kauaa, koska yöllä masua alkoi korventaa kummallisesti. Yhtäkkiä ruskeaa herkkua alkoi syöksyä ylös mahasta kuin tulivuoren laavaa – ja sitä meinaan riitti! Onneksi ehdin kipaista keittiön vaalealle matolle, niin että koko laavalätäkkö osui siihen eikä yhtään mennyt lattialle. Olin aika ylpeä. Ja mahakipukin helpotti. Mammaa taisi kyllä koskea johonkin, siihen malliin se uikutti ja kiroili mattoa ulos rullatessaan.

 Me keksittiin mamman kanssa kesällä uusi harrastus, ja ei, se ei ole tuo yllämainittu, vaan SUP-lautailu. Meillä ei ole semmoista uutta hienoa SUP-lautaa vaan vanha surffilauta, mutta sama asia. Meiksi matkustaa kyydissä ja mamma meloo. Siistiä. Paitsi mamman mielestä ei oo siistiä, kun meiksi teputtaa koko ajan edestakaisin laudalla ja välillä pulahtaa veteen. En kyllä tajua, mitä se mammaa haittaa. Tasapainoiluahan se juuri halusi harjoitella!

 Sitten mulla on pari uutta kaveria. Se ensimmäinen oli kyllä hieman levotonta laatua, joten en oo nähny sitä ensitapaamisen jälkeen, mutta mielelläni kyllä näkisin. Se on nimittäin talitintin poikanen. Se raasu oli pudonnut puusta lentämistä opetellessaan ja meiksi kipaisi heti tekemään tuttavuutta. Mamma ja muut olivat kauhusta kankeina, koska ne luuli, että mä syön sen. Hei haloo!! Kuka nyt kavereitaan syö?? Kävin nuuhkaisemassa sitä pörrökaveria ja annoin sille sitten pusun nokkaan. Toivottavasti se tuli siitä iloiseksi. Mun toinen kaveri on naapurin kissa. Se tulee välillä meidän pihalle hiippailemaan. Me tullaan ihan hyvin juttuun, mutta Hippu on pieni ongelma, se kun ei voi sietää kissoja. Hippu pöllyttää aina sen kissakaverin karkuun, kun meiksi olis vaan vähän halunnut leikkiä.

 Kesä taitaa jatkua vielä, ainakin keleistä päätellen, ja siitä, että pihalla riittää mulle syötävää. Nyt olen koukussa luumuihin, joita onneksi kypsyy omalla takapihalla. Videolla mun luumunpoimimisen tyylinäyte – käy muuten työstä, kun toistoja on kymmeniä! Luumunmakuista syksyn odotusta, kamut!

 

 

 Nami ja maiskis!

  t. Hurri

Terveisiä tylsyyden keskipisteestä!

Tiedättekös, mikä on tylsyyden huipentuma? Se on se, kun ikiliikkujarusselin tassu paketoidaan jättimäiseksi palloksi ja kielletään kaikki kiva. Ei saa leikkiä, ei saa riehua, ei saa juosta, ei saa hyppiä, ei pääse lenkille, ei pääse agilityyn, ei pääse metsään, ei pääse MI-HIN-KÄÄN. Sitä paitsi minusta vaikuttaa vähän siltä, että mun ruoka-annoksiakin on pienennetty. Siitä ei puhuta, mutta meiksi huomaa tuommoiset salajuonet. No, yksi asia on sentään kohdallaan: Meiksi on ylennetty nukkumaan mamman kainalossa. Mamma selitti isännälle jotain, että pitää vahtia, etten järsi sitä töppöstassua yöllä. Ihan itseään saavat kyllä syyttää, jos joku yö olen järsinyt sen töppösen ja palan sängynreunaakin vielä – niin vähillä ruuilla pitävät.

Mullehan, katsokaas, kävi se urheiluvamma. Varvas meni poikki, kun juoksin agilityssa pallon perään miljoonaa. Sitä varvasta on hoidettu mun mielestä nyt niin kauan ja hartaasti, että alkaisi jo kuulkaa riittää. On ollut pääkallopakettia ja neliapilakuosia ja tukitikkuja ja ilman tikkuja. Mutta nyt tämä koiranpoika tahtoisi jo juoksemaan. Ja joojoo, tiedetään, tassu ei parane, jos juoksen liian aikaisin, mutta saa sitä tahtoa silti. Tässähän kävi niin, että se varvas ei olekaan luutunut niin hyvin kuin olisi voinut, koska mä en ole ollut tarpeeksi paikallani. Mua kun ei ole ollenkaan luotu semmoiseen.  Heti kun kipu lakkasi, meiksi rupesi käyttämään sitä pallukkatassua juoksemiseen. Vaikka en ulos pääsekään kuin hätäisesti tarpeilleni, niin juosta osaan kyllä muuallakin. Sisällä olen välillä pistänyt vähän ralliksi, kun mulle kerääntyy tuonne korvien väliin liikaa höyryä paikallaan ollessa. Niitä höyryjä on sitten ihan pakko välillä päästellä ulos. Yhden korttelikierroksen päivässä ne joutuivat mulle lupaamaan, kun huomasivat, että sitä höyryä alkoi tulla korvista. Ja voi pojat, niillä pikkulenkeillä meiksi on iloinen kuin peipponen! Melkein tekis mieli laulaakin.

Nyt on mennyt kuukausi siitä, kun viimeksi juoksin kunnolla.  Eläinlääkäri sanoi, että pari viikkoa vielä töppösen kanssa ja sitten mun oma tassu saa taas koskettaa maata – on se juhlaa! Mutta koko toukokuu pitäisi silti jaksaa taapertaa hihnassa ja vahvistaa sitä paketissa kutistunutta jalkaa - blaah! Onneksi lääkärissä kuultiin myös hyviä uutisia: kesällä pitää uida paljon, että lihakset palautuvat entiseen kuosiin! No problem, sanon minä! Eläinlääkärissä on kyllä mukavaa porukkaa, vaikka jostain syystä en paljon niistä käynneistä muistakaan. Kotona olen sen jälkeen aina ihan pyörryksissä koko loppupäivän enkä jaksa edes häntää heiluttaa. Eikä kyllä kauheasti huvitakaan. Sen verran riepoo tämmöinen vankilaelämä. Mutta kesä on ihan lähellä, ja mun uintileiri alkamaisillaan! Sitä kohti kolmella jalalla.

 

Terveisin Töppöstassu-Hurri