20.9.2014

Hei, hei kesä!

 

Taas on takana yksi huisin hauska ja ikimuistoinen kesä meikäpojan elämässä. Alkukesän kylmiä kelejä piristi meidän pihasta kaadetun koivun kanto, joka alkoi puskea pintaan jotain ihanaa, makeaa nestettä. Pikku hiljaa se neste alkoi kuohua ja muuttua vaaleanpunaiseksi, ja sitten se vasta ihanaa olikin! Kuohuvan nesteen haju ihan pakotti meikäläisen kannolle monta kertaa päivässä tuota ihmejuomaa latkimaan. Ilon pilasi sitten mamman hitaasti syttyvät hoksottimet. Se oli jo vähän aikaa ihmetellyt pihassa leijuvaa kamalaa lemua (siis ihanaa tuoksua….) ja meikäläisen yltiöpäisen villiä ja ajoittain hoipertelevaa menoa, ja yhtenä päivänä sen lamppu syttyi: ”Hurri on humalassa!!”  Siihen loppui ilonpito. Se ihana taikajuoma oli kuulemma käynyttä mahlaa eikä mitenkään terveellistä pienelle koiralle. Kanto kuurattiin puhtaaksi eikä siellä enää kuohunut mikään. Hippu ei tietenkään käynyt kannolla kertaakaan. Seurasi vain meikäläisen hepulikohtauksia  ja pyöritteli päätään. Joskus epäilen, että se on koiraksi puettu pieni ihminen.

                                                 Meitsin pontikkatehdas.....

                                                

Heinäkuussa alkoi vihdoin mahtavat uintikelit, ja kyllä meikä, kuulkaa, uikin. Uimahyppyjä aamusta iltaan Hipun valmennuksessa. Kun Hippu haukahtaa, meikäpojan on hypättävä. Meillä on sellainen diili. Kerran toimin myös rantakuraattorina. Rantaan tuli tukkakoskeloita, jotka eivät halunneet leikkiä toisen pesueen tukkakoskelon kanssa. Meikä komensi ne kaikki siihen laiturin päähän. Sitten aloin puhua niille koiraa. Ihmiset aina ihmettelevät, että mitä mä oikein teen, mutta ei kai se nyt niin ihmeellistä ole, jos koira osaa puhua koiraa. Mä en siis hauku enkä murise, vaan juttelen. Yksi lähineuvottelu piti pitää ihan vedessä niitten tukkakoskeloitten kanssa, mutta sitten ne ymmärsivät: kaikkien kanssa on leikittävä.  Yksinäinen koskelo otettiin mukaan ja kaikki lipuivat sulassa sovussa selälle. Rantakuraattori-Hurri hoiti homman.

Elokuussa me mamman kanssa noustiin vihdoin agilityn kolmosluokkaan. Mamma alkaa oppia pikku hiljaa. Ne olikin melko hienot kisat, kun samoissa kisoissa tehtiin kaksi nollavoittotulosta, vaikka hellettä oli 30 astetta. Mamma oli ihan suu korvissa koko illan, mutta mä vaan ihmettelin, että enkö mä tosiaankaan saa niitä palkintoherkkuja enempää. Kuvittelin, että tuommoisen kisan jälkeen olisin saanut syödä ne kaikki kerralla. No, mutta onneksi on omenia!  Pihasta kaatui myrskyssä omenapuu, ja piha on täynnä ihania omppuja! Mamma sanoo mua Valkealan Valkeaksi Kuulaksi, koska olen syönyt niin paljon valkeakuulaita. Kuka nyt ilmaista ruokaa jättäisi maahan lojumaan? Ei tämä poika ainakaan. Täytyykin lähteä tästä pihaa putsaamaan – omenista meinaan! Hellurei!

 

t. Hurri

24.2.2014

Terveisiä avannosta!

Eipä vissiin meitsillä ollut huikee seikkailu! Hiihtoloma alkoi vähän liiankin jännittävissä merkeissä. Mamma ei pysty vieläkään kirjoittamaan siitä mitään, istuu vain silmät kiiltävinä ja hokee, että ”mamman muru, mamman muru”.  No okei, mun oma suojelusenkeli sai huhkia sinä päivänä ihan tosissaan, mutta tässä sitä ollaan, tassut näppäimillä!

Me lähdettiin ihan tavalliselle iltapäivälenkille, Hippu, mamma ja mä, tuohon lähimetsään, rannan tuntumaan. Järven jäälle ei viitsitty mennä, kun siellä on viime päivinä ollut Hipun mielestä ihan liian märkää. Mamma päästää meidät aina metsässä vapaaksi, kun me osataan kulkea hienosti käskystä takana. Joskus mamma päästää meidät juoksemaan vapaasti edellä, paitsi että Hippu kulkee silloinkin mamman takana. Mä seilaan siinä edestakaisin vähän myyrätilanteen mukaisesti. Nyt me saatiin juosta vapaasti, ja silloin mä vainusin elämäni paistin! Ihan selvästi saukko tai piisami, eikä pelkästään yksi, vaan monta!

 

 

Meitsi otti jalat alle ja pinkoi paistia kohti. Mamma huusi kyllä jotain, mutta en mä voinut pysähtyä, kun mulla oli aivan mieletön saalis ihan nenän päässä. Mielessäni näin jo pari saukonpoikaa mun hampaissa ja mamman ylpeän ilmeen…. Sitten se ajatuskupla puhkesi kuin neulan pistosta. Meitsi molskahti jääkylmään veteen! Olin astunut salakavalaan virtaavaan ojaan, jossa oli pinnalla vain ohuesti jäätä. Uimarikoira ei kylmää vettä säikähdä, mutta pahaksi onneksi se virta painoi mut jään alle. Neuvokkaana russelina täppäsin takatassut rantapenkereen mutaan ja nostin kirsun aivan jäähän kiinni – siinä pystyi pikkuisen hengittämään! Mamma oli kuullut molskahduksen ja juoksi apuun aivan paniikissa. Se huusi mun nimeä, mutta en mä oikein joutanut vastaamaan mitään. Sitten se onneksi älysi olla vähän aikaa ihan hiljaa ja erottikin pientä tuhinaa jostakin. Samassa mamma bongasi mustan kirsun jään alta ja jotenkin kummasti kurotti kädellään otteen minusta. Meitsi pääsi pinnalle!!

 

Kun sain tukevaa maata jalkojen alle, juoksin ympyrää villinä ilosta. Mamma ei juossut, kun sen jalat tärisi niin kamalasti. Illalla me mentiin ihan coolisti agilitytreeneihin, koska mamma halusi nähdä, onko mun herneaivoille tapahtunut jotakin. Mä panin radalla parastani ja maltoin tehdä jopa kontaktit ihan nappiin. Suoritustauoilla mä sitten painelin ympäri hallia vinkuva pallo suussa niin lujaa, ettei kukaan saanut mua kiinni - ihan vaan elämisen riemusta! Mamma tuumi, että taidan olla ihan ennallani – verestäviä silmänvalkuaisia lukuun ottamatta.

 

Vaikkei tällaista avantokeikkaa toivo kenellekään, niin täytyy sanoa, että mulle se kuitenkin tuli kreivin aikaan. Mamma oli justiinsa aika kyllästynyt meikämanneen ja etenkin mun levottomiin öihin. Isäntä muutti jo toiseen huoneeseen nukkumaan, kun mun oli monta kertaa yössä vastattava koiraseireenien kutsuihin. Ainakin viisi kertaa piti myös käydä tarkistamassa, eikö mistään tosiaan pääse seireenien luokse keskellä yötä. No, nyt meitsi on taas suosittu. Mamma on kovin kiitollinen, että sillä on kaksi elävää avantouimaria (isäntä ja mä) ja yksi välkky (Hippu) seuranaan kotona.

 

Nyt on silmänvalkuaisetkin jo valkaistuneet, mutta se molskahdus ei unohdu. Varokaa, kaverit heikkoja jäitä, ja varsinkin virtaavia paikkoja! Talviturkki meni, mutta ei onneksi muuta. Siitä me kaikki ollaan ihan superkiitollisia. Hyvää ja turvallista kevättalvea, kamut!

 

28.3.2013 Hurri Houdinin viimeisimmät urotyöt Morjensta vaan kamut! Olen viime aikoina oppinut paljon uusia taitoja, joista kaikista mamma ei ole yhtä iloinen. Agilitykontakteista se on kovin iloinen, meikäpoika kun pysähtyy kontaktin alastulolle kuin seinään. Mutta en mä siihen jää odottelemaan ja pitkästymään kuten mamma haluaisi – life is short!     Olen myös oppinut avaamaan yhtä sun toista… Mun ikioma kuljetusboksi on sellainen kankainen, jossa on vetoketju ovessa. Mamma luulee, että kun vetoketjun sulkee tietyllä tavalla, sitä on koiran mahdoton avata. Riippuu koirasta, sanon minä. Yhtenä iltana palailtiin mummilasta autolla, ja mamma vähän ihmetteli koiraosaston kummallista ähinää. Kohta mamma kokikin iloisen yllätyksen, kun auton taustapeilistä kurkisti yhtäkkiä karvainen, tuttu naama ja villisti viuhtova häntä! Sitten ponkaisin tietysti pussailemaan mammaa kuskin penkille (koska me ei oltu nähty ainakaan viiteen minuuttiin), sukelsin tarkastamaan, mitä on auton lattialla ja singahtelin kuin pieni karvaohjus auton sisätiloissa. Mamma ei kumma kyllä yhtään kehunut minua, vaikka olin niin taitava sen vetoketjun kanssa. Se vain höpötti jostain ”melkein kolarista”. Nyt ne suunnittelee sellaista teräshäkkiä mulle automatkustukseen… Eipä haittaa – Hurri Houdini ottaa haasteen vastaan!   Yhtenä päivänä meillä tehtiin remonttia. Kaikilla oli kauhea kiire ja kädet täynnä eikä kukaan oikein ehtinyt leikkiä tai edes rapsuttaa minua. Onneksi ne jättivät lattialle ison astiallisen jotain kastiketta mulle syötäväksi (sen nimi oli liisteri), mutta sekin napattiin nenän edestä pois heti, kun olin vasta päässyt latkimisen makuun. Olen ymmärtänyt, että lattialla olevat astiat saa nuolla puhtaiksi, niin että en nyt tiedä mikä tässä meni pieleen. Ehkä ne halusivat kuitenkin syödä sen liisterin itse. Onneksi kerkesin sentään järsiä yhden timpurin kynän ennen kuin huomasivat mitään!   Ja kuulkaas tätä: meikäläisestä on tullut pappa! Eli mun pennulla on jo pentuja! Flash-pentueeni Miina ja Nana -tyttönen saivat jo pentuja. Onnea Miinalle ja Nanalle, toivottavasti pennut tulevat paljon pappaansa – Hurrina on nimittäin mukava olla!  Pussilakanaviehtymys selviää sitten matkan varrella. Mullekin se on selvinnyt vasta äskettäin. Rakastan nimittäin pussilakanoita. Kaivaudun iltaisin pussilakanan sisään ja myllään siellä niin kauan, että eksyn sinne. Sitten kierin sen lakanan kanssa ympäri sänkyä ja etsin ulospääsyä ja lopulta muksahdan pussilakanamytyssä lattialle. Siitä tömäyksestä virkistyn yleensä niin paljon, että hoksaankin pussilakanan suuaukon. Tää on mun iltarituaali. Ja Hipun on se, että se toinen silmä puoliavoimena seuraa mun touhua – ja ihan kuin se virnuilisi!!     Isäntä on muuten mukava kaveri. Joskus se askartelee erilaisista karvoista perhoja kalojen syötiksi. Yhtenä päivänä se oli jättänyt pöydälle kokonaisen oravan hännän – selvästi erikoisherkuksi mulle! Melko reilua, eikö? Illalla se kauheasti muka ihmetteli kadonnutta häntää, mutta mamma ei ihmetellyt, koska mun peräpäästä tuli oranssia karvaista pötköä valkoiselle hangelle… Lumihangesta tulikin mieleeni lumipallot! Jos ehditte, niin tehkää nyt paljon lumipalloja pakastimeen kesäksi. Lumipallot ovat nimittäin ihan parhaita, kun ne voi syödä kokonaan! Ja kevätaurinko lämmittää jo uhkaavasti….   Nyt pussilakana kutsuu, morjens!   Hurri

22.8.2012  Hurri harrastaa Molskis ja loiskis pitkästä aikaa! Uintikesä alkaa olla ilmeisesti takana päin, koska mamma ei enää vie meitä lenkillä joka päivä rantaan. Viimeksi tosin annoin ymmärtää, että olis ehkä kannattanut viedä, koska hyppäsin sitten metsässä sellaiseen liejuiseen mutakuoppaan uimaan, kun ei kerran muualle päästetty. Mutta onneksi välillä päästään vielä mökille, ja siellä meikä leiskauttaa aina kunnon liito-oravat laiturin päästä!     On tässä kesällä tehty vähän muutakin kuin uitu ja hypitty laiturilta. Meikäpoika on aloittanut valokuvauksen! Mamma ei kyllä yhtään tykännyt siitä harrastuksesta, vaikka itse jätti kameran siihen ulkopöydälle otettavaksi. Sitten se meni lukemaan, ja isäntä lähti kalaan. No, minäpoika en kauaa jaksa toimettomana pyöriä, joten otinpa kameran hampaisiini ja nappasin kuvan. Harrastukseen tuli harmittavasti heti pitkä tauko, kun se kamera oli niin heikkoa tekoa, ettei kestänyt edes russelin zoomauksia. Mutta sainpas ainakin yhden kuvan otettua! Ja jos joku ei tajua kuvaa, sen parempi, koska silloin se on varmuudella taidekuva.    Selfie?   Pari kertaa olen käynyt patsastelemassa näyttelyssäkin. Eka kerralla oli aika karua, kun samassa teltassa oli kaksi aivan ihanaa tyttökoiraa, jotka olis olleet molemmat ihan valmiita pennuntekopuuhiin, mutta meikäläisen piti vain kiertää kehää naru kaulassa. Elämä on joskus niin epäreilua. En viitsinyt sitten ravata ollenkaan, vaan koikkelehdin ja laukkasin miten kuten -  koska mun ajatukset oli vähän muualla, hei! Toisessa näyttelyssä ravasin vähän paremmin, ja tuomarikin oli fiksu ja antoi mulle ERIn, mikä tarkoittaa kuulemma erinomaista koiraa (siis minua).   Agilitykisoja on käyty tänä kesänä vasta kahdet. Meillä on mamman kanssa vähän aikatauluongelmia siellä radalla, ja pari muutakin ongelmaa. Kontaktit on yksi työn alla oleva juttu, ja rengas on toinen. Kun mulle on ihan sama, hyppäänkö mä siitä isosta renkaasta vai siitä kolosta siinä vieressä – rento meininki on tärkeintä! Mammalta alkaa välillä usko loppua, kun Hipun kanssa niiltä onnistui kaikki. Ne vaan meni kisoihin ja tuli nollan kanssa kotiin. Nyt meikäläisen kanssa ei samat temput toimikaan. Mutta me ollaan Hipun kanssa kaksi eri koiraa! Kotona mamma kyllä muistaa sen oikein hyvin, kun Hippu saa AINA ensin ruokaa, Hippu pääsee AINA ensin autoon ja autosta pois, ja arvatkaa mitä – epäreiluuden huippu: Hippu nukkuu mamman vieressä ja minä en!!! Tosin päivisin mä kyllä nukun mamman tyynyllä. Ja peiton alla.     Muuten elämä on oikein mallillaan, ruokaa tulee ajallaan ja pihalla saa syödä vadelmia ja omenia mielin määrin. Niin että kyllä täällä pärjäillään. Omenaisin terveisin - röyh!   Hurri

7.11.2011

Hurri aiheuttaa harmaita hiuksia

 Tässä yhtenä päivänä oltiin ihan normilenkillä mamma, Hippu ja minä. Mamma on tosi ylpeä siitä, kun se on opettanut meille ”takana” –käskyn. Eli kun me ollaan vapaana ja on epäselvää, tuleeko vastaan justiinsa kohta vieraita koiria, mamma sanoo ”takana” ja me hipsutellaan Hipun kanssa mamman kantapäillä. Tai siis Hippu on kantapäillä, ja mä seilaan siellä takana hieman luovemmin, riippuen hajuista ynnä muista virikkeistä. No, sinä yhtenä päivänä mamma sanoi taas ”takana” ja jatkoi matkaansa. Yhtäkkiä se huomasi, että takana olikin vain yksi koira ja mä olin kadonnut (no en siis ollut, mutta se luuli niin). Mamma pysähtyi ja ajatteli, että mä oon haistelemassa tai kaivelemassa jotain ja tulisin kohta, kun se vain hetkisen odottelisi. No, en tullut, koska mulla oli Tärkeää Puuhaa. Mamma antoi mulle 10 minuuttia aikaa tulla esiin, sitten se päätti lähteä etsimään. Siinä se teki virheen, koska ei mua olisi tarvinnut etsiä. Mä olin ihan siinä vieressä, tosin puoliksi maan alla, ja melko hyvä suojavärikin sitä paitsi - kuvitelkaa nyt: nuori koivikko ja ruskeita lehtiä maassa!

 

 Mamma yritti patistaa Hippua apuun. ”Etsi Hurri!” se hoki. Mutta Hippu vain jökötti paikallaan ja tuijotti mammaa kuin vähä-älyistä. Hipun mielestä oli tosi outoa, että mamma ei haistanut tai kuullut meikäläistä, vaikka mä ahersin siinä viiden metrin päässä. Sitten mammalta petti hermo. Se lähti etsintäreissulle. Sille välähti päähän, että mä olisin saattanut juosta järveen (ei hullumpi idea!). Järven rannassa oli joku hääpari valokuvattavana. Mamma näki jo silmissään toive-/kauhukuvia, kuinka meikäpoika ryntää kaislikosta kuraisin tassuin tervehtimään morsiamen valkoista mekkoa…. Mutta en tullut. En tietenkään, koska meikä painoi duunia pusikossa tassut verillä! Seuraavaksi mamma soitti mun ihmissiskolle, josko mä olisin juossut kotiin. No, haloo! Ei myyräjahdista lähdetä kotiin kesken kaiken – ja olenko mä ikinä milloinkaan lähtenyt metsästä pois etuajassa? No, mamma ei ollut ihan parhaassa vedossa sinä päivänä. Mun ihmissisko hätääntyi kamalasti, koska en ollut tullut kotiin. No, en tietenkään, koska meikä painoi duunia pusikossa tassut verillä. Mamma päätti viedä Hipun kotiin ja hakea polkupyörän. Ne ajatteli ihmissiskon kanssa lähteä normilenkkiä eri suuntiin pyörillä – melko järkevää, noin niin kuin ihmisiltä. Hippu oli tästä käänteestä tosi innoissaan. Se tietty tiesi koko ajan, missä mä luurasin, ja nyt se ajatteli, että mamma oli päättänyt hylätä mut metsään. Se varmaan hihkui mielessään, että ”jesjes, nyt siitä nuoleskelevasta lellipojasta päästiin!”. Se ihan pinkoi kotiin.

 Mamma polki paniikissa omia jälkiään takaisin päin. Se kuulemma itki ja toivoi ja rukoili matkalla, että mä löytyisin elävänä. Eniten se pelkäsi löytävänsä ojasta auton alle jääneen raadon. Heh, aika siistiä tuntea itsensä melko tärkeäksi…. No, mut siis mä painoin duunia pusikossa tassut verillä. Yhtäkkiä mut valtasi sellainen ontto tunne, että myyrä on tainnut mennä menojaan, mutta että niin on kaikki muutkin. Mä pinkaisin juoksuun ja seurasin tuoreinta jälkeä kotiin päin, enkä välittänyt vaikka mulla oli sammalhattu päässä. Yhden ison tien yli juoksin ekaa kertaa ihan yksin, eikä onneksi ollut mun vuoro jäädä auton alle. Sitten näinkin mamman pyörineen ja täytyy sanoa, että olin kyllä tosi iloinen – ja niin oli mammakin. Se ihan itki ilosta. Hippu antoi mulle kotona pienen läksytyksen – ehkä siksi, että tulin kuitenkin takaisin tai sitten siksi, että aiheutin sen mielestä liikaa hässäkkää. No, mutta lopuksi me kuitenkin nukuttiin Hipun kanssa sylikkäin, Hippu otti minut kainaloonsa. Niin että loppu hyvin, kaikki hyvin. Paitsi että sitä myyrää en saanut. Ehkä ensi kerralla!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

25.8.2011

Hurrin Äijäkoulu

 En varsinaisesti pyrkinyt mihinkään kouluun, mutta joskus käy niin, että elämä kouluttaa ihan pyytämättä. Olisin ollut ihan tyytyväinen siihen Kaikkien Kaveri- ja Ensirakastaja-statukseen, siitä on pelkkiä hyviä muistoja, mutta ehkä oli aika kasvaa pojasta mieheksi. Ensimmäinen kiville karahdus oli alkukesästä, kun mamma pysähtyi lenkillä juttelemaan yhden tutun ihmisen portille. Me Hipun kanssa istahdettiin pitemmän jaarittelun varalta siihen tien poskeen, ja yhtäkkiä puskasta hyökkäsi meidän kimppuun kauhea peto, jonka tassut viuhuivat ilmassa ihan tuulimyllyinä. Se oli sen tutun ihmisen kissa, jolla sattui olemaan pentuja pihalla piilossa. Hippu sai siinä rytäkässä pahemmin köniinsä, kun se ei yhtään osaa antaa periksi – ei edes emokissalle. Mutta opinpahan uuden läksyn: kissat ei olekaan aina kivoja veitikoita….

 Äijäkoulun toinen kurssi käytiin sitten juhannuksena. Mamma vei minut moikkaamaan mökkinaapurin lapinkoiraa, jota en ollut vielä koskaan tavannut. Sekin on uros, joten mamma laittoi minut hihnaan varmuuden vuoksi. Alku meni oikein lupaavasti, esitin parhaita puoliani ja olin niin kaveria että. Lapinkoira sai kuitenkin päähänsä, että juniorille on näytettävä paikka heti alkuunsa, ja se yritti astua meikäläistä. No sehän ei kuulkaas käy. Katsokaas, kun se Virallinen Astuja olen mä!! Siitähän tuli sitten melkoiset tupenrapinat: hihnat oli solmussa ja meikäläisen pää lapinkoiran suussa – henki säilyi, mutta silmälle sai melkein sanoa goodbye…Mamma pelästyi ihan hirveästi, vaikka lopulta saldoksi jäi vain turvonneet ja mustat silmät, joista toinen veresti ja repesi hiukan alaluomesta. Näytin juhannuksen jälkeen aika karskilta - Hurri the suomalainen juhannusäijä!

 Äijäkoulun kolmas kurssi oli meidän omalla pihakadulla. Naapuriin oli kesällä muuttanut koeajalle toinen lagottouros. Pahaksi onneksi ne kaksi urosta olivat vapaana pihallaan juuri, kun me tultiin uimareissulta niiden talon ohi. Molemmat lagotot tuli päälle yhtäkkiä eikä ne uskoneet mammaa ollenkaan(ja saatte uskoa, että se piti hirveää älämölöä). Siitäkin selvittiin onneksi pintanaarmuilla, mutta ei tullut meistä kavereita.

 On mulla ollut kesällä kivaakin, enimmäkseen sitä paitsi! Olin ekoissa virallisissa agilitykisoissani Mikkelissä, ja tuliaisiksi tuli kaksi hylkyä ja yksi vitonen. Hylkyjä ei tulisi ollenkaan, jos mamman jalat ja etenkin ajatus juoksisivat vähän vikkelämmin. Musta saattaa tulla agilityyn vielä kova luu, jos saan mamman koulutettua terävämmäksi! Sitten olen tietty harrastanut uimahyppyjä. Korkein laituri oli metrin verran veden yläpuolella, mutta sitä komeampi leiskautus tuli! Seuraavasta linkistä voit ihailla tyylinäytettäni:

 

 

 

 

 

Tulen edelleen hyvin toimeen kaikkien kanssa, jotka on mulle kivoja, on ne sitten vaikka karhuja. Kesäkuussa kävin moikkaamassa Konekarhu-Penaa Erämessuilla, ja se oli ihan harmiton veikko. Ensin menin haistelemaan sen jalkoja ja sitten heittäydyin sen viereen sammakkoasentoon makaamaan. Yleisöä nauratti jostain syystä kauheasti, mutta kivahan se on, kun mun temput saa ihmiset usein hyvälle tuulelle. Kivaa loppukesää teille, kaverit!

 

 t. Äijä-Hurri

103.2011

Hurri in love – with everything

 Nyt on kevättä rinnassa ainakin meikäläisellä! Maailma on ihania hajuja pullollaan, ja ihania narttuja kaikkialla! Ne hajut saavat pään joskus kertakaikkisen sekaisin, niin sekaisin, että meinaa henki lähteä. Niin kuin tässä yhtenä iltana oli vähällä käydä. Mamma päästi meidät Hipun kanssa iltapissille takapihalle tavalliseen tapaan, mutta juuri silloin kuulin ja haistoin sellaisen seireenin kutsun, että se oli kuulkaa menoa. Ei siinä pieni uros mahda luonnonlaeille paljoakaan, kun seireenin kutsu käy. Niinpä minä sitten pingoin autotiellä pimeässä pakkasillassa tuota sulotuoksua kohti. Mamma jäi lähdössä jonkin verran, koska sillä ei ollut vaatteita päällä.

 Kun iso auto kohtaa pienen koiran, on jälki yleensä pahanlaista. Tällä kerralla autoilija ehti jarruttaa, ja mikä parasta, kaksi kivaa tyttöä otti minut syliinsä juuri ennen autokohtaamista. Mamma taas hyperventiloi, kun se kuuli vain auton jarrutuksen ja sitten kimeää kiljuntaa. Se pelkäsi jo pahinta, mutta ei sentään: tytöt ne vain kiljuivat, kun minä pussailin niiltä naamat märiksi. Seireenille piti heittää hyvästit, kun minua kiikutettiin sylissä sisätiloihin arestiin. Ulvoin sille seireenille kyllä koko illan kaikista meidän talon ikkunoista, joihin yletyin.

Onneksi mulle tuli sitten kylään ihan oma seireeni nimeltä Belle. Belle halusi tehdä mun kanssa pentuja, mutta ensin se kyllä esitti vähän vaikeasti valloitettavaa. Puoli tuntia se näytteli mulle hampaita ja piti kauhean kovaa ääntä ja sitten se huomasi, että kyllä mä olen ihan kelpo kaveri. Kai se oli joku testi, että onko meikäläinen tosissaan vai ei. Toisella kerralla ei sitten tarvinnut enää testailla, silloin me oltiin nalkissa kolmessa minuutissa. Belle oli niin kiva tyttö, että piti vielä pussailla sitä siinä nalkissa, kun en pahemmin ennen sitä kerinnyt. Nyt vain odotellaan nättejä ja hyväluonteisia pentuja! J

 

 

Muutenkin tänne kuuluu pelkkää hyvää. Jäällä kirmailusta tykkään vallan vietävästi, siellä tunnen olevani vapaa kuin taivaan lintu. Yhtenä päivänä mamma varmaan toivoikin, että olisin ollut mieluummin se lintu, kun merkkasin yhden pilkkimiehen repun siellä jäällä. Mutta minusta mamma tuhlasi energiaa ihan turhaan siihen huutamiseen, kun enimmäkseen olin tosi kiltti. En esimerkiksi mennyt pussailemaan yhtäkään pilkkijää, koska mamma kielsi, enkä syönyt niiltä pilkkisediltä yhtään kalaa. Niin että ihan turhaa melua nyt yhdestä repusta.

 Eilen löysin jäältä pilkkimiesten hylkäämän ahvenen, sellaisen suuhun sopivan. Ensin  marinoin sitä erityisellä keltaisella marinadilla à la Hurri, sitten laitoin sen suuhun muhimaan, ja parin minuutin päästä uusintamarinointi. Muutaman tällaisen kierroksen jälkeen ahven oli tarpeeksi mureaa syötäväksi, ja minä herrasmiehenä tarjoilin sen Hipulle. Hippu pisteli sen poskeensa, että naminami maiskis vaan! Mamman ilmeestä päätellen se ei kuitenkaan taida ilmoittaa minua Top Chef –kilpailuun…

 

 

 Nyt meikäpoika lähtee nautiskelemaan manikyyristä mamman sylissä – mukavaa kevättä ja paljon pusuja kaikille! J

 

 

t. Hurri

 

 

13.12.2010

Maitoparta Messarissa

 Terveisiä Helsingistä ja vähän Espoostakin, missä olin arvoisana hotellivieraana mamman ja isännän kanssa! Hippu jäi kotiin vähän huuli pyöreänä, että ”ei voi olla totta – juniori lähtee reissuun, ja minä jään kotiin!” Se murjotti eteisessä vähän aikaa ja mutisi mulle jotain, että ”epäreilua”, johon minä totesin vain, että elämä on. Niin kuin nyt sekin, että Jonna ei päässytkään esittämään minua sinne Messarin näyttelyyn, kun sen piti muuttaa taivaaseen. Mutta kyllä se kävi juttelemassa meidän mammalle kaupassa kovalla äänellä juuri ennen Messariin lähtöä – tosin se ei ollutkaan sitten Jonna, vaan joku vieras, joka puhui Jonnan äänellä - mutta mamma ajatteli, että Jonna kävi kertomassa terveisiä meille.

Hotellissa olin aika väsynyttä poikaa, kun jokaista oven kolahdusta ja haukahdusta piti vahtia ja päivystää. Siellä oli mun lisäksi miljoona muuta koiraa, joihin olisin kaikkiin halunnut tutustua, mutta en ehtinyt, kun nyt oli tää Messari-kuvio. Aamulla siellä hotellin aulassa kävi yhden nartun emäntä katsastamassa meikäläisen, että sopisinko sen nartun seuraavien pentujen isäksi. Se emäntä katsoi tosi tarkkaan mun hampaat ja kävelyn ja kaiken, ja kyllä se minusta tykkäsi (no, haloo hei, tietysti!). Jos nyt oikein ymmärsin, niin mulle on lähiaikoina luvassa hauskanpitoa innokkaan nartun kanssa, joten en pane yhtään hanttiin! J

 

Messuhallissa Miia esitti minut ensimmäistä kertaa, ja meillä sujui yhteistyö hyvin, kun Miia on tottunut meikäläisiin Hallen kanssa. Kehässä sain paljon nakkeja ja sellaisen punaisen nauhan, jota ei saanut syödä. Tuomarin mielestä olin muka vasta neljänneksi komein, mutta Miian hienon satiinipaidan hohde saattoi häikäistä sen tuomarin silmiä niin, ettei se nähnyt meikäläistä oikein kunnolla. No, sellaista sattuu. Kehässä oli silti aika lystiä, mutta kehän ulkopuolella piti itse viihdyttää itseään. Mamman kauhuksi nappasin yhden vauvan äidinmaidonvastikepurkin sillä aikaa kun kaikki ihailivat Hallea kehässä (Halle tuli toiseksi - mun veli). No, tarkkaan ottaen otin sen purkin tuolin alta ja kaadoin sen maidon lattialle latkittavaksi. Mamma taas vähän hyperventiloi, mutta ne vauvan vanhemmat vaikuttivat hyvin älykkäiltä. Ne vain rapsuttivat minua ja kehuivat fiksuksi koiraksi ja antoivat mun latkia koko maidon. Hienoja ihmisiä! Toivottavasti se vauva sai kuitenkin tarpeeksi ruokaa, koska vauvoja meikäpoika rakastaa ylikaiken.

 

 

 

Kotona Hippu osoitti vähän mieltä eikä suostunut tulemaan edes joulukorttikuvaan mun kanssa.  Sitä ei saanut siihen edes nakeilla lahjomalla! Kuvitelkaa: ei halunnut nakkeja! Naiset eivät ymmärrä omaa parastaan, sanon minä. Nyt tämä poika menee nukkumaan ja uneksimaan ihanista nartuista ja isoista nakeista. Hyvää joulun odotusta tämän yhden kuvan myötä - se on moro!

 

 

t. Hurri

9.8.2010 Tervehdys!    Hurrikaani täällä taas! Mahdottoman kiva kesä: Mulla kävi taas morsian kylässä, Triine nimeltään, ja aivan upea narttu! Ja mikä parasta, se Triine kävi kahtena päivänä. Meillä synkkasi heti, ja me ajateltiin, että kun me kerran ollaan näin nättejä ja kivoja, niin eiköhän tehdä meikäläisiä vähän lisää. Niin että nyt saattaa olla luvassa lisää lupsakoita, mutta  vauhdikkaita russeleita tähän maailmaan…Kun me saatiin pennuntekohommat hoidettua, me oltiin nalkissa niin erikoisissa asennoissa, että mamman oli pakko ottaa kuvia. Niillä kuvilla voisi kuulemma päästä vaikka russeleiden omaan asentokirjaan, lupasi Jonna-täti...   "Tässä vaiheessa on syytä ottaa rennosti vaan."   Triinen vierailun jälkeen me lähdettiin mökkireissulle Kerimäelle viikoksi. Se oli ihana viikko, sai juoksennella vapaana, uida mielin määrin ja metsästää hiiriä yöhön asti. Ja minä poika tein noita kaikkia, joitakin niistä liiaksikin, jos mammalta kysytään. Otetaan nyt esimerkiksi tuo juoksentelu: Mitä haittaa siitä on, jos juoksee mökkitiellä isännän auton perässä kilometrin verran? Mamma panikoi ja soitti isännälle, että äkkiä takaisin sieltä vedenhakureissulta ja Hurri kyytiin, mutta minäpä se matkustinkin jo mökkinaapureiden takapenkillä kuin taksissa ikään! Naapurit olivat tunnistaneet minut, pyysivät autonsa kyytiin ja kuskasivat takaisin omalle mökille. Minusta se oli oikein mielenkiintoinen reissu, ja mukavia ihmisiä vielä nuo naapurimökkiläiset… Harva koira se saa ajella maisema-ajelua uuden, hienon auton takapenkillä!   Tai sitten tuo hiirten metsästys: Ei kai kukaan halua, että mökin pihassa vilistää villinä hiiriä, kun kerran omasta takaa on russeleita niitä metsästämään? Pari hiirtä sain todistetusti kiinni, ne kun olivat päästäisiä ja aika pahan makuisia, ja jäivät siksi lojumaan pihalle. Muista en viitsinyt tehdä mammalle mitään numeroa, kun se on vähän sellainen herkkis noiden pienten elukoiden suhteen. Mutta illat menivät rattoisasti pää puskassa tai puskan alla!   Jos muuten satutte kuulemaan koirien uimahyppykisoista tai ihan vaikka uintikisoistakin, niin meikäläisen voi ilmoittaa ihan tältä seisomalta. Olisi hienoa päästä taas leiskauttamaan kunnon liito-oravat järvenpintaan (mökillä treenasin ojennukset viimeisen päälle). Onneksi uimaan pääsee täältä kotoakin käsin, lähimpään rantaan on vähän alle kilometri. Olen muuten ruvennut säälimään mammaa sen verran, että suostun jo tulemaan uimasta pois, kun se kutsuu. En jaksanut enää katsella sitä hermoilua. Nyt se antaa aina namin, kun tulen pois vedestä, ja kehuu kauheasti. Maistuuhan ne namitkin uinnin päälle, ei sen puoleen.     Täällä on vähän ankea tunnelma, puhuvat jotain loman loppumisesta. Pitää mennä keksimään jotain yllätystä niille, että saavat muuta ajateltavaa! Molskis!   "Isii, tule takaisin!!" (Daddy come back!!)   Hurri

18.7.2010

 

Hurri-isukin kesäkuulumisia

 Minusta on kuulemma tullut isä! En aluksi ymmärtänyt yhtään, mistä on kyse, kun ihmiset taputtelivat minua kylkeen ja sanoivat: ”Mitä isukki!” Sitten ne rapsuttelivat tavallista enemmän ja voivottelivat, että ”voi meidän pikkuiskää”. Mutta yhtenä päivänä ne älysivät näyttää mulle kuvia mun pennuista, ja silloin mulle välähti tää isyysjuttu: mulle on tullut taas lisää kavereita! Siitä tässä koko jutussa oli siis kyse! Meikäläinenhän on tunnetusti sellainen Kaikkien Kaveri: kissat, pennut, dobermannit ja sorsat käy yhtä lailla. Ainoastaan paarmojen kaveria minusta ei kyllä saa tekemälläkään, ne on niin ÄRSYTTÄVIÄ, että ne pitää heti syödä pois surisemasta. Mutta ne pennut näyttivät oikein kivoilta kavereilta!

 Yhtenä päivänä meidän mökkirantaa lähestyi sorsapoikue emoineen, ja meikäpoika loikkasi heti niitä tervehtimään. Uin minkä käpälistä lähti, mutta sorsat uivat vielä kovempaa. Arvaan kyllä, minkä takia: Hippu näki myös ne sorsat ja alkoi heti huutaa ihan kurkku suorana, että: ”Häipykää heti täältä meidän rannasta senkin sorsan rääpäleet tai syön teidät kaikki!” Se osaa olla joskus aika pelottava. Ja minä olisin vain käynyt kysymässä niiltä, että voitteko olla…

 Olenko jo kertonut mun kesäduunista? Se on aika rankkaa, mutta laiskana on niin tylsä olla, että päätin kantaa korteni kekoon. Mun tehtävänä on tyynnyttää kaikki Suomen järvet eli syödä niistä pois kaikki aallot ja laineet ja liplatukset. Mökkijärvellä työpäiväni kestää aamusta iltapäivään, sitten maltan tulla pois vedestä. Välillä käyn ottamassa vauhtia laiturilta ja ponnistan oikein pitkälle – näytän kuulemma ihan liito-oravalta silloin (vaikka liito-oravat eivät kyllä tietääkseni sukeltele!). Jos ihmiset ovat uimassa yhtä aikaa, mun hommat menee vähän niin kuin sekaisin, mutta eihän ne sitä tajua, senkun polskivat vaan ja tekevät koko ajan LISÄÄ laineita ja aaltoja ja kaiken maailman pärskeitä! Joskus se kesäduuni alkaa tuntua ihan mahdottomalle tehtävälle, ja silloin rupean komentamaan niitä aaltoja ja laineita ihan turhautuneena. Ja silloin mamma hakee minut vedestä pois ja pakottaa jäähylle. Jäähyn jälkeen homma maistuu taas oikein mukavalle. Hippua ei kesäduunit kiinnosta. Se menee uimaan vain silloin, kun sillä on TOSI kuuma tai kun joku heittelee sille jotain keppejä tai palloja veteen. Toisaalta, on silläkin tavallaan tärkeä homma toimia vähän niin kuin mun apulaisena (tai varmaan työnjohtajana omasta mielestään). Jos on oikein paljon aaltoja ja laineita, niin Hippu auttaa minua komentamalla niitä laiturilta käsin. Ja kun Hippu komentaa, niin aika moni katsoo parhaakseen väistyä…

 Että meikäläisen kesä on mennyt aika lailla järvessä. Jotain olen sentään tehnyt kuivallakin maalla: Agilityn alkeiskurssi tuli tuossa suoritettua kesäduunien sivussa, ja mukavaahan se oli. Aina sai hyvää syötävää temppujen jälkeen ja näki paljon kivoja kavereita. Siellä ei, harmi vaan, saanut leikkiä niiden kavereiden kanssa yhtään, tervehtiä vain hihnassa. Olin aika taitava mamman mielestä, en pelännyt mitään esteitä ja kuuntelin ohjeita kuulemma ihmeellisen hyvin.

 Tänään yksi mun ihmissiskoista sanoi, että haluaisi olla MINÄ, koska mun elämä näyttää niin mukavalta ja rennolta ja huolettomalta. Mutta sori vaan, vain minä voin olla Hurri. Ja Hurrina on kieltämättä aika kiva olla!

 

Molskis ja loiskis vaan!

 

t. Uimamaisteri Hurri

18.3.2010

Heippa!

 

Hurmuri-Hurri täällä taas! Elämässä on niin paljon kaikkea kiinnostavaa, että tämä kuulumisten päivitys meinaa jäädä tekemättä. Niin kuin nyt esimerkiksi se, että eilen sain melkein fasaanin kiinni. Kantavaa hankea pitkin painelin sen perässä hurjaa vauhtia, mutta se peijakas nousi lentoon, mikä minusta oli aivan järjettömän epäreilua, koska minä en osaa lentää (vielä). Yritin kyllä ponnistaa ilmaan, mutta eihän näillä tassuilla siiville pärjännyt. Se jäi harmittamaan niin paljon, että taidan harjoitella salaa lentämistä, ainakin vähän matkaa.

 Viime viikkoina olen muutenkin ollut ulkoilusta ihan täpinöissäni, koska tienvieret on tulvillaan ihania hajuja! Narttukoirat jättävät minulle sellaisia viestejä, ettette usko! Ihan pakko lähteä välillä niitä seuraamaan… Mamma on muuten aika ylpeä yhdestä tyhmästä tempusta, jonka se on meille opettanut: polulla jonossa kulkeminen! Mamma tietysti itse edellä ja koirat perässä – pah, sanon minä. Isäntä oli paremmin viivalla ja sanoi mammalle, että ”odotapas vaan, yhtenä päivänä kuljet yksin siinä jonossa ja koirat on hävinneet jäniksen perään….” No, se yksi päivä sitten tietty koitti! Tosin Hippu-hikari marssi mamman perässä, mutta minäpoika haistoin taas aivan huumaavan nartun jäljet ja eikun kaartamaan takavasemmalle. Mamma huomasi vasta pitkän matkan päästä, että toinen koira puuttuu, ja sitten se  rupesi kutsumaan minua, mutta ajattelin käydä sen nartun luona ensin. Mamma alkoi hermostua, koska painelin yhtä autotietä kohti, ja sitten se keksi ärsyttävän hyvän konstin: se heittäytyi selälleen hankeen ja alkoi kirkua ihan täysillä! Kuvitelkaa nyt!! Pakkohan meikäläisen oli jättää se ihana narttu sikseen ja mennä katsomaan, tarviiko se apua. No ei tarvinnut - mrrrr! Ja sitten toinen vaan syöttää mulle nameja ja laittaa remmiä kiinni niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aika julmaa. Mutta sitä narttua en vaan saa millään mielestä. Illalla on ihan pakko ulvoa ja luuta järsiessä on aina välillä vähän ulvottava. Jospa se vaikka kuulisi?

 Tänään olin muuten tokossa toista kertaa. Siellä on kivoja koiria ja siellä saa paljon nameja, mutta niitä toisia koiria ei saa kunnolla edes haistella – aika tylsää. Luoksetulossa olin siellä haka, mutta seuraaminen meni kuulemma ihan reisille. En viitsinyt paljastaa, että olisin osannut sen, mutta ne namit alkoi kyllästyttää, kun ne ei ollut mitään ihan superhyviä, sitä paitsi mamma teki sen virheen, että antoi mulle ruokaa ennen tokoa – mutta älkää sanoko sille sitä, ettei se pidä mua nälässä ensi kerralla!

 Tällä viikolla olin myös agilityssä, tosin vain seuraamassa, kun Hippu sai tehdä kaikkea kivaa, leikkiä ja juosta ja hyppiä. Minä jouduin katselemaan sitä hauskanpitoa sivusta. Mulla kävi kyllä rapsuttelijoita jos jonkin verran, ja kaikki oli minuun aivan ihastuneita. Yksi sanoi jopa, että haluaa ehdottomasti minun pentuni, jos sellaisia tulee (mikä se sellainen pentukin on, en tajua yhtään). Mutta sen tajusin selvästi, että se ihminen oli minuun aivan lääpällään, koska siihen olen niin tottunut. Ai niin, se viisas minuun ihastunut ihminen lupasi trimmata minut. Onkohan se kivaa? Ei kai niin kiva ihminen mitään kurjaakaan mulle tekisi?

 

Tällaista täällä. Nyt menen järsimään iltapalaksi luuta, pusuja teille!

 Hurri

17.1.2010

Olen Hurri, hurmaava häirikkö. Tai niin ne minut esittelee vieraille, en tiedä, mikä se häirikkö oikein on, mutta hurmaava olen, sen tiedän oikein hyvin itsekin. Rakastan talvea, umpihangessa kahlaamista, lumipallojen kiinniottamista, jänisten jahtaamista, varisten pelottelua ja ojasta löytyviä purkan jämiä. Niitä se mamma aina kaivaa kauhealla tohinalla mun kurkusta ulos, ja sitten se ei kuitenkaan itse syö niitä  - outoa.

 Yhtenä päivänä aiheutin mammalle sydämentykytyksiä, kun vainusin metsässä ilmasta jäniksen ja tietysti lähdin sen perään. Melkein sain sen kiinni, mutta lunta oli hiukkasen liikaa. Polulle palatessani mamma oli ihan kuumana, että missä sitä ollaan oltu. Olin kuulemma ollut liian kauan, höh. Seuraavana päivänä katosin sitten hangen alle, kun sieltä taas vainusin pakoon vilistävän hiiren. Oli aika hassua, kun ryömin sen hiiren perässä kokonaan hangen alla ainakin 10 metriä, ja mamma ja Hippu odottivat minun pulpahtavan pintaan ihan toisesta paikasta. Olisittepa nähneet niiden ilmeet! Olen sellainen lumisukeltaja ja aika taitava siinä.

 

 Yhdestä asiasta nuo ihmiset eivät taida tykätä, ja se on se, kun aina välillä jätän niiden parisängylle sellaisen märän anomuksen, että josko voisin saada vähän enemmän oikeuksia tässä talossa. Eilen jätin yhden, aika vaativan sellaisen, ihan patjaan asti, ja siitä ei oikein tykätty. Pistivät minut taas jääkaudelle eivätkä edes rapsuta. Mutta minäpäs esitin vastalauseen! Juuri kun ne olivat kiroillen saaneet sen patjapussin ja uudet lakanat ja peitot takaisin, kävin ovelasti taas lorottamassa haisevan mielipiteeni samaan paikkaan! Ei taida jääkausi loppua vähään aikaan, kuulin niiden puhuvan jotain sellaista….

Täällä on aika nuivia naapureita. Ne ei jätä rappusille mitään savukalkkunoita tai vastaavaa (terveisiä Hallelle!). Ne vaan kaappaa minut kainaloon ja kiikuttaa kotiin. No, ei hassumpi leikki sekään. Naapurissa käyminen on helppoa: loikka vain, ja olen aidan yli. Aidan korottamisesta ne puhuu aina, mutta maa on niin jäässä, ettei se kuulemma onnistu. Nyt niillä on jotain ihmevirityksiä siellä aidan korotuksena. Kesällä ei kuulemma enää pääse naapuriin. No, sehän nähdään!

 

Terveisin,

 Hurri