Hurrin seikkailut

7.11.2011

Hurri aiheuttaa harmaita hiuksia

 Tässä yhtenä päivänä oltiin ihan normilenkillä mamma, Hippu ja minä. Mamma on tosi ylpeä siitä, kun se on opettanut meille ”takana” –käskyn. Eli kun me ollaan vapaana ja on epäselvää, tuleeko vastaan justiinsa kohta vieraita koiria, mamma sanoo ”takana” ja me hipsutellaan Hipun kanssa mamman kantapäillä. Tai siis Hippu on kantapäillä, ja mä seilaan siellä takana hieman luovemmin, riippuen hajuista ynnä muista virikkeistä. No, sinä yhtenä päivänä mamma sanoi taas ”takana” ja jatkoi matkaansa. Yhtäkkiä se huomasi, että takana olikin vain yksi koira ja mä olin kadonnut (no en siis ollut, mutta se luuli niin). Mamma pysähtyi ja ajatteli, että mä oon haistelemassa tai kaivelemassa jotain ja tulisin kohta, kun se vain hetkisen odottelisi. No, en tullut, koska mulla oli Tärkeää Puuhaa. Mamma antoi mulle 10 minuuttia aikaa tulla esiin, sitten se päätti lähteä etsimään. Siinä se teki virheen, koska ei mua olisi tarvinnut etsiä. Mä olin ihan siinä vieressä, tosin puoliksi maan alla, ja melko hyvä suojavärikin sitä paitsi - kuvitelkaa nyt: nuori koivikko ja ruskeita lehtiä maassa!

 

 Mamma yritti patistaa Hippua apuun. ”Etsi Hurri!” se hoki. Mutta Hippu vain jökötti paikallaan ja tuijotti mammaa kuin vähä-älyistä. Hipun mielestä oli tosi outoa, että mamma ei haistanut tai kuullut meikäläistä, vaikka mä ahersin siinä viiden metrin päässä. Sitten mammalta petti hermo. Se lähti etsintäreissulle. Sille välähti päähän, että mä olisin saattanut juosta järveen (ei hullumpi idea!). Järven rannassa oli joku hääpari valokuvattavana. Mamma näki jo silmissään toive-/kauhukuvia, kuinka meikäpoika ryntää kaislikosta kuraisin tassuin tervehtimään morsiamen valkoista mekkoa…. Mutta en tullut. En tietenkään, koska meikä painoi duunia pusikossa tassut verillä! Seuraavaksi mamma soitti mun ihmissiskolle, josko mä olisin juossut kotiin. No, haloo! Ei myyräjahdista lähdetä kotiin kesken kaiken – ja olenko mä ikinä milloinkaan lähtenyt metsästä pois etuajassa? No, mamma ei ollut ihan parhaassa vedossa sinä päivänä. Mun ihmissisko hätääntyi kamalasti, koska en ollut tullut kotiin. No, en tietenkään, koska meikä painoi duunia pusikossa tassut verillä. Mamma päätti viedä Hipun kotiin ja hakea polkupyörän. Ne ajatteli ihmissiskon kanssa lähteä normilenkkiä eri suuntiin pyörillä – melko järkevää, noin niin kuin ihmisiltä. Hippu oli tästä käänteestä tosi innoissaan. Se tietty tiesi koko ajan, missä mä luurasin, ja nyt se ajatteli, että mamma oli päättänyt hylätä mut metsään. Se varmaan hihkui mielessään, että ”jesjes, nyt siitä nuoleskelevasta lellipojasta päästiin!”. Se ihan pinkoi kotiin.

 Mamma polki paniikissa omia jälkiään takaisin päin. Se kuulemma itki ja toivoi ja rukoili matkalla, että mä löytyisin elävänä. Eniten se pelkäsi löytävänsä ojasta auton alle jääneen raadon. Heh, aika siistiä tuntea itsensä melko tärkeäksi…. No, mut siis mä painoin duunia pusikossa tassut verillä. Yhtäkkiä mut valtasi sellainen ontto tunne, että myyrä on tainnut mennä menojaan, mutta että niin on kaikki muutkin. Mä pinkaisin juoksuun ja seurasin tuoreinta jälkeä kotiin päin, enkä välittänyt vaikka mulla oli sammalhattu päässä. Yhden ison tien yli juoksin ekaa kertaa ihan yksin, eikä onneksi ollut mun vuoro jäädä auton alle. Sitten näinkin mamman pyörineen ja täytyy sanoa, että olin kyllä tosi iloinen – ja niin oli mammakin. Se ihan itki ilosta. Hippu antoi mulle kotona pienen läksytyksen – ehkä siksi, että tulin kuitenkin takaisin tai sitten siksi, että aiheutin sen mielestä liikaa hässäkkää. No, mutta lopuksi me kuitenkin nukuttiin Hipun kanssa sylikkäin, Hippu otti minut kainaloonsa. Niin että loppu hyvin, kaikki hyvin. Paitsi että sitä myyrää en saanut. Ehkä ensi kerralla!