Hurrin seikkailut

20.9.2014

Hei, hei kesä!

 

Taas on takana yksi huisin hauska ja ikimuistoinen kesä meikäpojan elämässä. Alkukesän kylmiä kelejä piristi meidän pihasta kaadetun koivun kanto, joka alkoi puskea pintaan jotain ihanaa, makeaa nestettä. Pikku hiljaa se neste alkoi kuohua ja muuttua vaaleanpunaiseksi, ja sitten se vasta ihanaa olikin! Kuohuvan nesteen haju ihan pakotti meikäläisen kannolle monta kertaa päivässä tuota ihmejuomaa latkimaan. Ilon pilasi sitten mamman hitaasti syttyvät hoksottimet. Se oli jo vähän aikaa ihmetellyt pihassa leijuvaa kamalaa lemua (siis ihanaa tuoksua….) ja meikäläisen yltiöpäisen villiä ja ajoittain hoipertelevaa menoa, ja yhtenä päivänä sen lamppu syttyi: ”Hurri on humalassa!!”  Siihen loppui ilonpito. Se ihana taikajuoma oli kuulemma käynyttä mahlaa eikä mitenkään terveellistä pienelle koiralle. Kanto kuurattiin puhtaaksi eikä siellä enää kuohunut mikään. Hippu ei tietenkään käynyt kannolla kertaakaan. Seurasi vain meikäläisen hepulikohtauksia  ja pyöritteli päätään. Joskus epäilen, että se on koiraksi puettu pieni ihminen.

                                                 Meitsin pontikkatehdas.....

                                                

Heinäkuussa alkoi vihdoin mahtavat uintikelit, ja kyllä meikä, kuulkaa, uikin. Uimahyppyjä aamusta iltaan Hipun valmennuksessa. Kun Hippu haukahtaa, meikäpojan on hypättävä. Meillä on sellainen diili. Kerran toimin myös rantakuraattorina. Rantaan tuli tukkakoskeloita, jotka eivät halunneet leikkiä toisen pesueen tukkakoskelon kanssa. Meikä komensi ne kaikki siihen laiturin päähän. Sitten aloin puhua niille koiraa. Ihmiset aina ihmettelevät, että mitä mä oikein teen, mutta ei kai se nyt niin ihmeellistä ole, jos koira osaa puhua koiraa. Mä en siis hauku enkä murise, vaan juttelen. Yksi lähineuvottelu piti pitää ihan vedessä niitten tukkakoskeloitten kanssa, mutta sitten ne ymmärsivät: kaikkien kanssa on leikittävä.  Yksinäinen koskelo otettiin mukaan ja kaikki lipuivat sulassa sovussa selälle. Rantakuraattori-Hurri hoiti homman.

Elokuussa me mamman kanssa noustiin vihdoin agilityn kolmosluokkaan. Mamma alkaa oppia pikku hiljaa. Ne olikin melko hienot kisat, kun samoissa kisoissa tehtiin kaksi nollavoittotulosta, vaikka hellettä oli 30 astetta. Mamma oli ihan suu korvissa koko illan, mutta mä vaan ihmettelin, että enkö mä tosiaankaan saa niitä palkintoherkkuja enempää. Kuvittelin, että tuommoisen kisan jälkeen olisin saanut syödä ne kaikki kerralla. No, mutta onneksi on omenia!  Pihasta kaatui myrskyssä omenapuu, ja piha on täynnä ihania omppuja! Mamma sanoo mua Valkealan Valkeaksi Kuulaksi, koska olen syönyt niin paljon valkeakuulaita. Kuka nyt ilmaista ruokaa jättäisi maahan lojumaan? Ei tämä poika ainakaan. Täytyykin lähteä tästä pihaa putsaamaan – omenista meinaan! Hellurei!

 

t. Hurri