103.2011
Hurri in love
– with everything
Nyt on
kevättä rinnassa ainakin meikäläisellä! Maailma on ihania hajuja pullollaan, ja
ihania narttuja kaikkialla! Ne hajut saavat pään joskus kertakaikkisen
sekaisin, niin sekaisin, että meinaa henki lähteä. Niin kuin tässä yhtenä
iltana oli vähällä käydä. Mamma päästi meidät Hipun kanssa iltapissille
takapihalle tavalliseen tapaan, mutta juuri silloin kuulin ja haistoin
sellaisen seireenin kutsun, että se oli kuulkaa menoa. Ei siinä pieni uros
mahda luonnonlaeille paljoakaan, kun seireenin kutsu käy. Niinpä minä sitten
pingoin autotiellä pimeässä pakkasillassa tuota sulotuoksua kohti. Mamma jäi
lähdössä jonkin verran, koska sillä ei ollut vaatteita päällä.
Kun iso auto
kohtaa pienen koiran, on jälki yleensä pahanlaista. Tällä kerralla autoilija
ehti jarruttaa, ja mikä parasta, kaksi kivaa tyttöä otti minut syliinsä juuri
ennen autokohtaamista. Mamma taas hyperventiloi, kun se kuuli vain auton
jarrutuksen ja sitten kimeää kiljuntaa. Se pelkäsi jo pahinta, mutta ei
sentään: tytöt ne vain kiljuivat, kun minä pussailin niiltä naamat märiksi.
Seireenille piti heittää hyvästit, kun minua kiikutettiin sylissä sisätiloihin
arestiin. Ulvoin sille seireenille kyllä koko illan kaikista meidän talon
ikkunoista, joihin yletyin.
Onneksi mulle
tuli sitten kylään ihan oma seireeni nimeltä Belle. Belle halusi tehdä mun
kanssa pentuja, mutta ensin se kyllä esitti vähän vaikeasti valloitettavaa.
Puoli tuntia se näytteli mulle hampaita ja piti kauhean kovaa ääntä ja sitten
se huomasi, että kyllä mä olen ihan kelpo kaveri. Kai se oli joku testi, että
onko meikäläinen tosissaan vai ei. Toisella kerralla ei sitten tarvinnut enää
testailla, silloin me oltiin nalkissa kolmessa minuutissa. Belle oli niin kiva
tyttö, että piti vielä pussailla sitä siinä nalkissa, kun en pahemmin ennen
sitä kerinnyt. Nyt vain odotellaan nättejä ja hyväluonteisia pentuja! J
Muutenkin
tänne kuuluu pelkkää hyvää. Jäällä kirmailusta tykkään vallan vietävästi,
siellä tunnen olevani vapaa kuin taivaan lintu. Yhtenä päivänä mamma varmaan
toivoikin, että olisin ollut mieluummin se lintu, kun merkkasin yhden
pilkkimiehen repun siellä jäällä. Mutta minusta mamma tuhlasi energiaa ihan
turhaan siihen huutamiseen, kun enimmäkseen olin tosi kiltti. En esimerkiksi
mennyt pussailemaan yhtäkään pilkkijää, koska mamma kielsi, enkä syönyt niiltä
pilkkisediltä yhtään kalaa. Niin että ihan turhaa melua nyt yhdestä repusta.
Eilen löysin
jäältä pilkkimiesten hylkäämän ahvenen, sellaisen suuhun sopivan. Ensin marinoin sitä erityisellä keltaisella
marinadilla à la Hurri, sitten laitoin sen suuhun muhimaan, ja parin minuutin
päästä uusintamarinointi. Muutaman tällaisen kierroksen jälkeen ahven oli
tarpeeksi mureaa syötäväksi, ja minä herrasmiehenä tarjoilin sen Hipulle. Hippu
pisteli sen poskeensa, että naminami maiskis vaan! Mamman ilmeestä päätellen se
ei kuitenkaan taida ilmoittaa minua Top Chef –kilpailuun…
Nyt
meikäpoika lähtee nautiskelemaan manikyyristä mamman sylissä – mukavaa kevättä
ja paljon pusuja kaikille! J
t. Hurri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti